Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella tiellä ohi Kuttilan lakean niitun.” Näin kuvaa kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi veljesten paluuta kotitaloonsa Jukolaan. Samassa perinteisessä hengessä ovat myös Kangasalan suunnistajat Kytäjä-Jukolassa 2010 kuljettaneet viestin eteläisessä Hämeessä läpi kesäyön kautta vaativien Kytäjän korpien, nousten korkeille kallioille ja samoten tiheitä kuusikkoja, lohkareisia rinteitä ja märkiä soita.
Ja kuinkas koitti matka tuonne asti. Ahkerasti harjoittelivat veljekset Jere, Panu, Petteri, Mikko Sören, Topias ja Samu suunnistusta taas. Ja heidän taitonsa karttui, vaikka vähitellen. Ahkeruus on onnen lähde, totesi jylhä valmentaja Virtsu, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset taas. Tänä aamuna ovatkin veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet suunnistusvaatteisiinsa. Silläpä tänäpä päivänä olivat he päättäneet lähteä kohti Jukolan viestiä. Matkan taittuessa läheni kisakeskus ja vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle metsäiselle maalle.
Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen”, kun Toukolan telttakylän reunamilla alkaa kangasalaisten leiri nousta: teltta toisensa perään kohoaa kohti vielä heleää taivasta. Ja ketkäpä muut Venloja ja Jusseja metsään varustavat kuin ahkerat emännät: ”Katso ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään ja evästää heidät metsään.” Niin vereväisten emäntien voimin nousi jälleen tuo kuuluisa Cafe eSKoo. Odottipa metsästä palaajia höyryävä huttu.
Cafe emännät, Päivi ja Ulla
Vähitellen päivä hämärätyi ja hämärä sakeni yöksi; välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi tuima ukkosilma. ”Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako kompanssiansa ja emittiänsä. Pois veljet! Kytäjän metsiin marssitaan! Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat” Vanhimpana Petteri: ”Anna kastua, anna kastua!” He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä, joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden kisakeskusta. Ja huoltoteltalla kohottivatpa he äänensä, kohottivat seitsemän kertaa, ja ympäri kaikui huuto: ”SK voittoon, kuin telkkä pönttöön!.”
Ensinmäisnä veljistä Jere. Tuliluikkujen jyrinä korvissa soiden halki korven nyt kaahattiin voimalla tuhannen veljen. Riensivät he alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä. Ja korvessa kivisiä mäkiä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin sammale kauas. Virhepä iski alusta matkan ja pohjattomia rämeitä levisi retken molemmilla puolen. Vaihtoon tuli Jere sijalla 152.
Mutta siitäpä jatkoi Panu, tuo terhakka ärräpussi, raja-aitaan päin, läpi Viertolan ja Jukolan metsien. Ja vakaasti, juhlallisesti hän vaeltaa joukossa Jukolan poikien. Niin he juoksivat kuin jänikset ja villit oinaat. Vaihdossa Panu sijalla 96.
Sitten alkoi vimmainen meno Petterin. Käänsi hän silmänsä pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea vaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset. Pohjonen puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja Otavan sarvi osoitti jo puol’yön menneeksi. Läpi myrskyisän yö Petteri vaihdossa sijalla 52.
Ja sillä aikaa yön hiljaisuus laskeutui ja vain kaukaa kuului kisakeskuksen tasainen humu, elämän vihainen vimma, kohti Toukolan telttaa. Siinäpä lepäsi suunnistaja vuoroansa varten: ”Makeasti suuunnistajainen makaa sammalhuoneessansa; sinnepä ei Hallin hammas, eikä ratamestarin ansa ehtineet milloinkaan.”
Sittenpä Mikko tuo pitkä voimanpesä. Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä, mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä saleissa? Kautta kierron tien Mikko vaihdossa sijalla 73.
Jatkoi Sören tuo saksi vieraalta maalta. Silloin asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu metsän latvoista ylös. Vaihdossa Sören sijalla 60.
Seuraavana veljes Topias. Nopeasti läheni häntä Kuttilan avara niittu, jonka ympäri kaartaen hänen tiensä kulki ahteisen tienoon yli. Mutta ajan voittamisen tähden päätti hän nyt oikaista tämän niitun halki. Mäki aleni ja tuli hän nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Mutta hengähtää ehti hän tuskin, ennen kuin läheni uusi vaara: edelläpä Heikka-poika kaahaa, mörökölli jyrittelee. Jääpä taakse kuitenkin ja hienostipa taittui matka sijalle 52.
Viimein tulee hännän huippu, vimmalla voiman, ankkuri Samu. Mutta pianpa seisoi hän äänetönnä hetken tietänsä hakien, mutta näkipä hän mäntyin välistä kirkkaan Kytäjäjärven ja toivon ihana leimaus välähti hänen silmistänsä ja kohotti hänen rintansa taas. Siitä läksi hän taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupisi kiirehtimään kohti maaliansa. Kului vielä hetki joltisen pitkä, mutta viimein kuului arolta hiljaista tassailemista ja varpuin ratinaa ja nytpä arvattiin ankkuri Samun lähestyvän maaliansa. Ja maalissapa lausui: ”Viimeinen pihaus, veljeni, viimeinen pihaus; usko minua.” Maalissa Samu hienolla sijalla 45. Mutta siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen tuota monikoukullista karttaa: ”Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt matkan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen.” Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten polviansa. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa.
Aamulla lähenivät nuo Jukolaiset huoltotelttaansa taas, astellen toinen toisensa jäljestä. ”Jumala auttakoon meitä! Tässä oli hirvittävä leikki.”Oli se kiusan kirottu retki, mutta siinä myös se voimakas ponnistaja Virtsu, joka meidät väkisinkin pakoitti metsien syvyyteen. Viheliäinen oli heidän muotonsa jälkeensä tuon matkan: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Petteriltä, joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Samun huulet, huoltaja-Timon nenästä oli puhjennut ulos ankara sarvi ja ontuen käyskeli kakkosjoukkueen Veke toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn eväspussinsa, mikä temmaisnut suunnistuspaidastansa ryysyjä haavoillensa. Tällaisessa tilassa he äkeillä kasvoilla palasivat Jukolan kisasta koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa lepäsivät he jokainen sikeässä unessa.
Mutta ei koita se päivä, jona nämä Kangasalan pojat, niskat kyyryssä kuin variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset. Tämä päivä ei koita.
Mutta vähitellen aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli leirissä reuhuava ilo; ja voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta äänetönnä kolkassaan istui Topias ja veisteli visasta pyssyntukkia.
Siihen loppui tämä laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Ja hikisinä astelevat veljekset nyt kotia kohti.
Sanaseppo, Seppo Ojanen
Uncategorized | admin | 
joulukuu 31. 2010 15.17 | 
Comments (0) 
Subscribe